Kiuru
On heinäkuun nurmi auringon polttama,
kun tuli lahdella syttyy.
Eivät suossa enää vain vedet lepäile,
kun tuli lahdella syttyy.
Haaveet kuin huvit hetken hehkussa kestivät,
kun tuli lahdella syttyy.
Siellä on puettuna havupeitto harteille,
kun tuli lahdella syttyy.
Kuulen kuinka kiuru laulaa, vai tuulenko kellot lie?
Sen siivet kaisloja koskee, kun yö yli lahden vie.
Kaksi on rannalla valojen,
kaksi kuin heinissä heiluen.
Laajoja laaksojen unet valvotut,
hartaita harmauden tuimat teot.
Yksin ei puuta vasten vajoa,
kurottaa näkymättömän rajalla.
Yksi on tähtien tarha kahdella,
kantaa kiuru pilvet päälle Tulilahdella.
Niin minä olen nurmena nukkunut,
kun tuli lahdella sammuu.
Tämä taimi on kuin maastani taitettu,
kun tuli lahdella sammuu.
Eikä kasvaa voi se kahdessa heinässä,
kun tuli lahdella sammuu.
Suvi suoveden maasta hetkessä hälvenee,
kun tuli lahdella sammuu.
Kuulen kuinka kiuru laulaa, vai tuulenko kellot lie?
Sen siivet kaisloja koskee, kun yö yli lahden vie.
Vakavana varjot syliin taimitarhan sulkee,
näin hälvenneinä pilvet, kuinka kylpivät valossaan.
Hetken katsoin heitä, jotka heiniin asettuivat,
vaan haikeana hauraat eivät vastaan katsoneetkaan.
Vetten yllä kulkee kuin kiurun kumma soitto,
sen laulu laajennut on halki lahden tulien maan.
Tumma Tuonen koitto yltä heinävarren kahden,
joit’ kiuru pesään kantaa syliin levon Tulilahden.